Miksi Suomessa siirryttiin riskirakenteisiin 1960–1980-luvuilla?

Valesokkelit, tasakatot, puutteellisesti toteutetut höyrynsulut ja kosteudelle herkät maanvastaiset rakenteet yhdistetään usein 1960–1980-lukujen rakentamiseen. Jälkikäteen niitä saatetaan pitää osoituksena yksinkertaisesti huonosta rakentamisesta.

Selitys ei kuitenkaan ole näin suoraviivainen.

Suomalainen rakentaminen muuttui muutamassa vuosikymmenessä enemmän kuin sitä edeltäneiden vuosisatojen aikana. Kaupungistuminen, suuri asuntotarve, teollinen rakentaminen, uudet materiaalit, arkkitehtoniset ihanteet ja kiristyneet energiatehokkuustavoitteet muuttivat samanaikaisesti sekä rakennuksia että niiden kosteusteknistä toimintaa.

Monet nykyisin riskirakenteiksi tunnistetut ratkaisut olivat omana aikanaan hyväksyttyjä ja usein myös ohjeiden mukaisia. Niiden vaurioherkkyys havaittiin vasta käyttökokemusten, tutkimusten ja vuosikymmeniä jatkuneen kosteusrasituksen seurauksena.

Mitä riskirakenne tarkoittaa?

Riskirakenne on rakenneratkaisu, joka on myöhemmin todettu tavanomaista alttiimmaksi kosteus-, mikrobi- tai lahovaurioille.

Riskirakenne ei tarkoita automaattisesti:

rakennusvirhettä
kosteusvauriota
mikrobikasvua
sisäilmaongelmaa
välitöntä korjaustarvetta

Rakenne on voinut olla rakentamisajankohtansa määräysten, ohjeiden ja yleisesti hyväksytyn rakennustavan mukainen. Riskialttius on usein tullut esiin vasta myöhempien vauriotapausten ja tutkimustiedon perusteella.

Riskirakenteen lisäksi rakennuksessa voi olla toteutusvirheitä, ikääntymisestä johtuvia vaurioita tai puutteellisen huollon seurauksia. Näitä asioita ei pidä sekoittaa keskenään.

Suomessa rakennettiin poikkeuksellisen paljon ja nopeasti

Suomen kaupungistuminen kiihtyi voimakkaasti 1960- ja 1970-luvuilla. Väestöä muutti maaseudulta kaupunkeihin, ja asuntoja, kouluja, päiväkoteja, terveyskeskuksia sekä muita palvelurakennuksia tarvittiin nopeasti.

Tilastokeskuksen mukaan suurin osa Suomen nykyisestä asuntokannasta on rakennettu 1960–1980-luvuilla. Eniten asuntoja valmistui 1970-luvulla, jolloin suurten kaupunkien lähiöitä rakennettiin laajassa mittakaavassa.

Rakentamisen nopeuttamiseksi siirryttiin yhä enemmän:

vakioituihin rakennetyyppeihin
elementtirakentamiseen
teollisesti valmistettuihin rakennusosiin
uusiin levy- ja eristemateriaaleihin
sarjatuotantoon soveltuviin detaljeihin
työmaavaiheiden rationalisointiin

Teollinen rakentaminen ei itsessään aiheuttanut kosteusongelmia. Se mahdollisti suuren rakennusmäärän toteuttamisen ja tasalaatuisemman tuotannon. Samalla yhden puutteellisen rakenneratkaisun tai detaljin käyttö saattoi kuitenkin toistua nopeasti sadoissa tai tuhansissa rakennuksissa.

Vanhasta rakentamisesta siirryttiin kerroksellisiin rakenteisiin

Aikaisemmat rakennukset olivat usein massiivisia, heikosti eristettyjä ja nykyiseen rakentamiseen verrattuna epätiiviitä. Rakenteissa käytettiin esimerkiksi hirttä, massiivipuuta, tiiltä, sahanpurua ja kalkkilaasteja.

Rakennukset kuluttivat paljon energiaa ja saattoivat olla vetoisia, mutta monet rakenteet pystyivät kuivumaan useaan suuntaan. Rakenteiden kosteustekninen toiminta ei myöskään ollut yhtä riippuvainen yksittäisen tiivistyskerroksen täydellisestä jatkuvuudesta.

1960–1980-luvuilla siirryttiin yhä enemmän monikerroksisiin rakenteisiin, joissa eri materiaalit saivat omat tehtävänsä:

kantava runko
lämmöneriste
höyryn- tai ilmansulku
tuulensuoja
ulkoverhous
sisäverhous

Tällainen rakenne voi olla erittäin toimiva, mutta sen turvallisuus riippuu kerrosten oikeasta järjestyksestä, jatkuvuudesta ja liittymien toteutuksesta.

Jos esimerkiksi höyrynsulku jäi epätiiviiksi, tuuletusrako tukkeutui tai kosteudelle herkkä materiaali sijoitettiin liian lähelle maata, rakenteen kuivumiskyky saattoi jäädä riittämättömäksi.

Energiatehokkuus muutti rakennusten toimintaa

1970-luvun energiakriisit vauhdittivat rakennusten energiankulutuksen vähentämistä. Lämmöneristyksiä lisättiin, rakennuksia tiivistettiin ja lämmityshäviöitä pyrittiin pienentämään.

Muutokset olivat energiankulutuksen kannalta perusteltuja. Samalla rakennusten lämpö- ja kosteustekninen toiminta muuttui.

Kun eristepaksuus kasvaa, rakenteen ulko-osat pysyvät kylmempinä. Kun rakennus tiivistyy, hallitsemattomat ilmavirtaukset vähenevät, mutta yksittäisten epätiiviyskohtien merkitys voi kasvaa. Jos lämmin ja kostea sisäilma pääsee virtaamaan kylmään rakenneosaan, kosteus voi kerääntyä hyvin paikallisesti.

Rakenteiden tiivistäminen edellytti myös toimivaa ilmanvaihtoa. Jos ilmanvaihto jäi riittämättömäksi tai rakennuksen painesuhteita ei hallittu, sisäilman kosteus ja epäpuhtauksien kulkeutuminen saattoivat muodostua ongelmaksi.

Energiatehokkuus ei siis itsessään aiheuttanut riskirakenteita. Riski syntyi silloin, kun tiiviimmän ja paremmin eristetyn rakennuksen vaatimia rakennusfysikaalisia yksityiskohtia ei suunniteltu tai toteutettu riittävän toimintavarmasti.

Uusia materiaaleja otettiin nopeasti laajaan käyttöön

Rakentamiseen tuli nopeasti uusia tuotteita ja materiaaleja, kuten:

mineraalivillaeristeitä
muovisia höyrynsulkuja
rakennuslevyjä
muovimattoja
liimoja ja tasoitteita
elementtirakenteita
tiiviitä pinnoitteita
uusia vedeneristys- ja saumausmateriaaleja

Uudet materiaalit mahdollistivat aiempaa paremman lämmöneristyksen, nopeamman rakentamisen ja uudenlaiset tilaratkaisut. Niiden pitkäaikaisesta yhteistoiminnasta erilaisissa suomalaisissa olosuhteissa ei kuitenkaan ollut vielä vuosikymmenten käyttökokemusta.

Ongelma ei ollut esimerkiksi mineraalivilla yksittäisenä materiaalina. Mineraalivilla ei lahoa samalla tavalla kuin puu. Se voi kuitenkin kastuessaan menettää lämmöneristyskykyään, ja sen pinnalla oleva pöly sekä muu orgaaninen aines voivat mahdollistaa mikrobikasvun. Lisäksi kosteuden vaikutukset kohdistuvat usein villan yhteydessä oleviin puu-, paperi- ja levymateriaaleihin.

Vauriot syntyivät yleensä rakennekokonaisuudessa, eivät yhden materiaalin vuoksi.

Miksi valesokkelista tuli yleinen?

Valesokkelissa puurunkoisen ulkoseinän alaosa sijaitsee ulkopuolelta näkyvän sokkelipinnan takana, usein sisälattian tasolla tai sen alapuolella.

Ratkaisulla tavoiteltiin muun muassa:

matalaa rakennuksen yleisilmettä
esteettömämpää kulkua sisä- ja ulkotilojen välillä
matalia sisäänkäyntejä
1960- ja 1970-lukujen arkkitehtuuriin sopivaa vaakasuuntaista ilmettä
perustusten ja lattiarakenteiden toteuttamista vakiintuneilla työmenetelmillä

Kosteustekninen ongelma on puurungon matala korkeusasema. Alajuoksu ja seinärungon alaosa voivat altistua maaperän, sokkelin, sadevesien, lumen, roiskeveden ja lattiarakenteen kosteudelle.

Jos rakenteeseen pääsee kosteutta eikä se kuivu riittävästi, seurauksena voi olla puuosien mikrobi- tai lahovaurio.

Valesokkelia käsitellään tarkemmin artikkelissa Miksi valesokkeli on yksi Suomen tunnetuimmista riskirakenteista?.

Tasakatto ei ole automaattisesti riskirakenne

Tasakatot yleistyivät modernin arkkitehtuurin, tehokkaan tilankäytön ja uusien rakennusmenetelmien seurauksena. Niitä käytettiin niin pientaloissa, kerrostaloissa kuin julkisissa rakennuksissa.

Tasakatto ei ole sellaisenaan virheellinen tai toimimaton ratkaisu. Oikein suunniteltuja ja huollettuja loivia kattoja rakennetaan edelleen.

Vanhojen tasakattojen vaurioherkkyyttä lisäsivät esimerkiksi:

pienet kattokaltevuudet
puutteelliset kaadot
sisäpuolisen vedenpoiston häiriöt
kattokaivojen tukkeutuminen
vedeneristeiden vanheneminen
puutteelliset läpiviennit ja liittymät
heikosti tuulettuvat yläpohjarakenteet
rakenteeseen päässeen kosteuden hidas kuivuminen
puutteellinen tarkastus ja huolto

Kun katon kallistus on vähäinen, pienetkin painumat tai toteutuspoikkeamat voivat muodostaa alueita, joille vesi jää seisomaan. Jos vedeneriste tai läpivienti vuotaa, kosteus voi levitä laajalle ennen kuin vaurio näkyy sisätiloissa.

Höyrynsulku ei ollut huono keksintö

Höyrynsulun tehtävänä on rajoittaa sisäilman kosteuden siirtymistä rakenteeseen diffuusiona. Käytännössä muovinen höyrynsulku toimii usein myös ilmansulkuna, jonka pitäisi estää kosteutta kuljettavat ilmavuodot.

Ongelmat liittyivät usein höyrynsulun toteutukseen:

saumoja ei tiivistetty
läpivienteihin jäi rakoja
höyrynsulku katkesi väliseinien kohdalla
seinän ja yläpohjan liittymä jäi epätiiviiksi
muovi vaurioitui seuraavissa työvaiheissa
rakenne peitettiin ennen jatkuvuuden tarkastamista

Pieni epätiiviys voi olla merkittävä, jos lämmin sisäilma virtaa sen kautta kylmään rakenteeseen. Ilmavirtaus voi kuljettaa paikallisesti huomattavasti enemmän kosteutta kuin materiaalien läpi tapahtuva diffuusio.

Aihetta käsitellään tarkemmin artikkelissa Miksi ilmanvuodot ovat rakennuksessa usein suurempi riski kuin pelkkä kosteuden diffuusio?.

Maanvastaisissa rakenteissa kosteuden lähde saatettiin arvioida väärin

Maanvaraisissa alapohjissa, kellariseinissä ja maanvastaisissa puu- ja levyrakenteissa kosteusrasitus voi tulla useasta suunnasta.

Rakenteeseen voivat vaikuttaa:

maaperän kapillaarinen kosteus
vesihöyryn siirtyminen maaperästä
puutteellinen salaojitus
rakennukseen päin viettävät maanpinnat
sade- ja sulamisvedet
betonin rakennuskosteus
sisätilojen kosteus
vesivahingot
rakenteen vähäinen kuivumiskyky

Aikakauden rakenteissa kosteudelle herkkiä materiaaleja saatettiin sijoittaa suoraan betonin tai maanvastaisen rakenteen yhteyteen. Tyypillisiä esimerkkejä ovat koolatut puulattiat betonilaatan päällä, sisäpuolelta eristetyt kellariseinät ja maanpinnan lähellä sijaitsevat puurakenteet.

Ratkaisu saattoi toimia pitkään kuivissa olosuhteissa. Jos maaperästä tuleva kosteusrasitus kasvoi, salaojitus heikkeni tai sisäpuolista rakennetta tiivistettiin, kuivumistasapaino saattoi muuttua ratkaisevasti.

Työmaiden kosteudenhallinta oli nykyistä vähäisempää

Nykyään rakennushankkeissa voidaan käyttää:

kosteudenhallintasuunnitelmia
sääsuojausta
olosuhdeseurantaa
betonin kuivumisaika-arvioita
rakennekosteusmittauksia
pinnoitettavuusmittauksia
dokumentoituja tarkastuksia
kosteudenhallintakoordinaattoreita

1960–1980-luvuilla vastaavat käytännöt eivät olleet nykyisessä laajuudessa vakiintuneita.

Rakennusmateriaalit ja keskeneräiset rakenteet saattoivat kastua sateessa tai lumessa. Betonirakenteita, tasoitteita ja puurakenteita saatettiin peittää ennen riittävää kuivumista. Rakentamisen nopeutuessa myös työvaiheiden välinen kuivumisaika saattoi jäädä lyhyeksi.

Ongelma korostui, kun kastunut rakenne suljettiin aiempaa tiiviimpien materiaalikerrosten väliin.

Samoja riskejä esiintyy edelleen, jos työmaan kosteudenhallinta epäonnistuu. Aihetta käsitellään artikkelissa Miksi uusi rakennus voi kärsiä kosteusongelmista?.

Ongelmat eivät johtuneet vain tiedon puutteesta

Olisi liian yksinkertaista väittää, ettei rakennusfysiikkaa tunnettu lainkaan. Lämmön, kosteuden ja ilman liikkeisiin liittyviä perusilmiöitä tunnettiin, ja rakentamista ohjattiin ajan ohjeilla ja määräyksillä.

Nykyistä heikommin tunnettiin kuitenkin esimerkiksi:

rakenneratkaisujen pitkäaikainen toiminta todellisissa käyttöolosuhteissa
ilmavuotojen paikallinen merkitys
rakennuksen painesuhteiden vaikutukset
uusien materiaalien yhteistoiminta
mikrobivaurioiden syntyolosuhteet
materiaalipäästöjen ja kosteuden yhteys
pienten toteutuspoikkeamien kumulatiivinen vaikutus
rakennusten ikääntymisen ja huollon merkitys

Lisäksi kaikki ongelmat eivät johtuneet suunnittelutiedon puutteesta. Taustalla saattoivat olla myös kustannuspaineet, kiire, puutteellinen työnjohto, epäonnistuneet detaljit, huollon laiminlyönti tai alkuperäisestä suunnitelmasta poikkeava toteutus.

Riskirakenteiden syntyyn ei siis ole yhtä selitystä. Kyse oli teknisten, taloudellisten ja yhteiskunnallisten muutosten yhteisvaikutuksesta.

Miksi vauriot havaittiin vasta vuosikymmenten kuluttua?

Monet kosteustekniset vauriot kehittyvät hitaasti.

Rakenteeseen voi kohdistua vuosittain vain pieni määrä kosteutta. Jos rakenne kuivuu kesällä, tasapaino voi säilyä pitkään. Vaurioituminen voi alkaa vasta, kun jokin olosuhde muuttuu:

salaojitus heikkenee
maanpinta rakennuksen ympärillä nousee
sadevesien johtaminen muuttuu
vesikate vanhenee
ilmanvaihtoa muutetaan
rakennusta tiivistetään
sisälämpötilaa tai käyttötapaa muutetaan
rakenteeseen tehdään vääränlainen korjaus
kuivumiskyky heikkenee

Tämän vuoksi rakenne on voinut toimia näennäisesti ongelmitta 20–40 vuotta ennen ensimmäisten näkyvien tai sisäilmaan vaikuttavien vaurioiden ilmaantumista.

Kaikki vanhat rakennukset eivät ole vaurioituneita

Rakennuksen ikä tai riskirakenteen olemassaolo ei yksin osoita vauriota.

Samanlainen rakenne voi olla yhdessä rakennuksessa hyvässä kunnossa ja toisessa vakavasti vaurioitunut. Eroon voivat vaikuttaa esimerkiksi:

toteutuksen yksityiskohdat
rakennuspaikan maaperä
perustusten korkeusasema
sadevesien hallinta
salaojitus
julkisivujen ja vesikaton kunto
ilmanvaihto ja painesuhteet
sisätilojen kosteusrasitus
tehdyt korjaukset
huollon taso
aikaisemmat vesivahingot
rakenteen kuivumismahdollisuudet

Riskirakenne on peruste tarkemmalle arvioinnille, ei valmis vauriopäätelmä.

Miten vanhan riskirakenteen kunto selvitetään?

Tutkimus aloitetaan rakennuksen iän, piirustusten, korjaushistorian ja kosteusrasitusten arvioinnista.

Kohteesta riippuen tutkimuksiin voivat kuulua:

Rakennepiirustusten ja aikaisempien raporttien tarkastaminen.
Rakennetyyppien ja korkeusasemien selvittäminen.
Maanpintojen, salaojituksen ja sadevesijärjestelmien arviointi.
Vesikaton, julkisivujen ja liittymien tarkastaminen.
Pintakosteuskartoitukset ja muut suuntaavat mittaukset.
Ilmavuotoreittien ja painesuhteiden selvittäminen.
Rakennekosteuden mittaukset.
Kohdennetut rakenneavaukset.
Tarvittaessa materiaali- tai ilmanäytteet.
Havaintojen rakennusfysikaalinen kokonaisarviointi.

Pelkkä pintakosteusmittaus ei yleensä riitä suljetun riskirakenteen kunnon osoittamiseen. Esimerkiksi valesokkelin alajuoksun, koolatun puulattian tai sisäpuolelta eristetyn kellariseinän kunto voidaan joutua selvittämään rakenneavauksilla.

Yhteenveto

Suomen 1960–1980-lukujen riskirakenteet eivät syntyneet yhdestä virheestä tai siitä, ettei rakentamisesta olisi tiedetty mitään.

Niiden taustalla olivat samanaikaisesti:

nopea kaupungistuminen
poikkeuksellisen suuri rakennustarve
teollinen ja vakioitu rakentaminen
uudet materiaalit ja rakennejärjestelmät
modernin arkkitehtuurin tavoitteet
energiatehokkuuden parantaminen
työmaiden puutteellinen kosteudenhallinta
rajallinen pitkäaikainen käyttökokemus
kustannus- ja aikataulupaineet
rakentamisen laadun vaihtelu

Monet ratkaisut olivat omana aikanaan perusteltuja ja hyväksyttyjä. Niiden heikkoudet tulivat esiin vasta Suomen ilmastossa, todellisissa käyttöolosuhteissa ja vuosikymmeniä jatkuneessa kosteusrasituksessa.

Riskirakenne ei silti tarkoita automaattisesti vaurioitunutta rakennetta. Sen todellinen kunto pitää selvittää rakennuskohtaisesti rakenneratkaisun, kosteusrasituksen, toteutuksen ja tutkimustulosten perusteella.

Usein kysytyt kysymykset

Onko riskirakenne rakennusvirhe?

Ei automaattisesti. Riskirakenne on voinut olla rakennusaikansa määräysten ja ohjeiden mukainen. Rakennusvirheestä voidaan puhua erikseen esimerkiksi silloin, jos rakenne on toteutettu suunnitelmien, määräysten tai aikakauden hyväksytyn rakennustavan vastaisesti.

Tarkoittaako valesokkeli aina kosteusvauriota?

Ei. Valesokkeli on vaurioherkkä rakenne, mutta kaikki valesokkelit eivät ole vaurioituneet. Kunto pitää selvittää rakennuskohtaisesti, yleensä kohdennetuilla rakenneavauksilla ja muilla tutkimuksilla.

Ovatko kaikki tasakatot riskirakenteita?

Eivät. Tasakatto tai loiva katto voi toimia luotettavasti, kun kallistukset, vedenpoisto, vedeneristys, läpiviennit ja huolto ovat kunnossa. Vanhoissa tasakatoissa näihin liittyy kuitenkin usein tavallista enemmän epävarmuuksia.

Voiko riskirakenteen jättää korjaamatta?

Kyllä, jos tutkimuksissa rakenne todetaan hyväkuntoiseksi eikä siihen kohdistu hallitsematonta kosteusrasitusta. Korjaustarve ratkaistaan rakenteen todellisen kunnon ja riskin perusteella, ei pelkästään rakennetyypin nimen perusteella.